Kiitos kaikille osanotosta. Tuntuu mukavalta, kun täällä näin moni osallistuu niin suruun kuin iloonkin.

Isä heikkeni tasaisesti ja jo torstaina lääkäri soitti varoitussoiton, joten perjantaina, kun oli tullut puhelu vastaajaan, osasin jo odottaa suru-uutista. Kävimme häntä katsomassa keskiviikkona ja sekä miehelleni että minulle tuli silloin voimakas tunne, että nämä olivat lopuliset jäähyväiset. Isäni oli mieleltään selkeä loppuun asti, mutta fyysisesti ruumis rapistui: liikuntakyky oli mennyt lopullisesti jo vuosi sitten ja puhekyky meni  kokonaan viime aikoina. Joten pidän melkein kuolemaa enemmän vapautuksena hänelle itselleen. Toivottavasti hän on nyt jollain taivaan järvistä kalalla, kun ei täällä enää aikoihin sinne päässyt.

Äidilleni tämä oli kova isku; varsinkin, kun heidät erotettiin noin kuukautta ennen isän kuolemaa. Toisaalta minusta vielä kauheampaa olisi ollut, että äiti olisi jäänyt yksin sairaalaan, kun nyt ympäristö on ainakin parempi.

Hautajaisten järjestely on jäänyt kokonaan minulle, ainut lapsi kun olen. On aika rasittavaa soitella entisiä ja nykyisiä vanhempien naapureita läpi ja yrittää selittää kuka olen ja mitä asia koskee. Kaikkein ikävin kokemus oli, kun terveyskeskuksen vuodeosastolta soitettiin kolmisen tuntia isän kuoleman jälkeen ja kysyttiin, milloin aion hoitaa hänet pois, koska heillä on ruuhkaa.  

Käsitöistä sen verran, että tekeillä on tämä:

   

Kerron sitten enemmän, kun se on joskus valmis, mutta siihen saattaa mennä aikaa.