Koska tässä on ollut viime aikoina tekemisestä pulaa, päätimme lähteä J:n luokse Pietariin. No, tottapuhuen reissu oli sovittu jo ennen kuin talosta oli tietoakaan. Vähän huonoon aikaan osui, mutta piristi väsynyttä mieltä.

Joka tapauksessa lähdimme matkaan tutulta Lahden rautatieasemalta keskiviikko-iltapäivänä Repin-junalla. Matkaseurueeseen kuului ydinryhmän (M, mies ja minä) lisäksi kuopiolainen ystäväni ja M:n ystävä. Repinissä pääsi heti oikeaan tunnelmaan, koska siellä on vain yksi suomalainen konduktööri. Muut ovat sitten venäläisiä. Venäjän kieleni pääsi heti testiin, koska konnareille oli ongelmallista se, että ystäväni tuli kyytiin Kouvolasta eikä Lahdesta kuten me muut. Vastasin vain joka kysymykseen painokkaasti ’DA’ ja hyvin meni:D Matkalla meitä viihdytti sirkusryhmä, joka oli ilmeisesti menossa esiintymään/opiskelemaan Pietariin. Ryhmästä suurin osa oli lapsia, joten vauhtia ja esityksiä, lähinnä jonglöörausta, riitti.

Perillä olimme niin myöhään, että menimme suoraan majapaikkaamme, joka ei tällä kertaa ollutkaan hotelli vaan yksityishuoneisto. Se tuli halvemmaksi kuin hotelli ja J:kin pääsi sinne mukaan ilman lisämaksua. Kuvat ovat aika totuudenmukaiset, mutta rappukäytävä on paikkakunnan tavan mukaan aika kulunut. Mies otti maaliskuun reissullaan kuvan sisäpihasta.



Helatorstaina porukkamme hajautui kahteen osaan. Nuoriso suuntasi kaupungin ulkopuolelle kauppakeskukseen ja me ei-ihan-niin-nuoret kävelimme kaupungilla ja kävimme mm. Verikirkossa sisällä.

Illalla meillä olikin yhteistä ohjelmaa. Meillä oli liput balettiin Pietarin musical and comedy theatre’ iin

Tässä odottelen baletin alkamista. Aika hulppea on tämäkin teatteri.



Istumapaikkamme olivat aika surkeat, mutta valojen himmentyessä vaihdoimme paikalliseen tapaan paremmille paikoille. Ja ne paikat olivatkin tosi hyvät. Ja balettihan oli Joutsenlampi. Minulla tämä oli ensimmäinen kerta baletissa ja voisin mennä toistekin.

Baletin jälkeen kävimme syömässä täällä. Ravintola jakoi mielipiteitä. Minun annokseni oli oikein hyvä, mutta toiset joutuivat pettymään. Baletti ja ruokailu kestivät niin myöhään, ettei julkinen liikenne enää toiminut, joten jouduimme hiukan käyttämään luovuutta majapaikkaan pääsemiseksi. Kävely ei ollut vaihtoehto, koska kaikilla naisilla oli korkokengät ja jalat lähes rakoilla. Siispä maassa maan tavalla: nappasimme kansantaksin ja kaikki kuusi ahtauduimme jo parhaat päivät nähneeseen Volgaan. Matka oli varsin mieleenpainuva; varsinkin kaikille takapenkille ahtautuneille.

Perjantaina olimme jo etukäteen päättäneet lähteä käymään Царское Село:ssa eli Tsaarien kylässä. Se sijaitsee Пу́шкин:n kaupungissa noin puolen tunnin paikallisjunamatkan päässä. Asemalta piti vielä jatkaa pikkubussilla muutama kilometri ja sitten päästiin perille Katariinan palatsin puistoon. Käytiin myös itse palatsissa, jossa sijaitsee myös kuuluisa meripihkahuone. Sodan aikana saksalaiset putsasivat palatsin perusteellisesti, mutta se on korjattu entiseen loistoonsa. Tai oikeastaan korjaustyöt jatkuvat edelleen.

Ja illalla mentiin jälleen yhdessä syömään, tällä kertaa kuitenkin ’Lehmä-baariin’. Täytyy myöntää, että ruoka oli tosi hyvää.

Lauantaille ei oltu suunniteltu etukäteen mitään ohjelmaa. Me ei-niin-nuoret maleskeltiin jälleen kaupungilla ja osteltiin jotain pientä. Ja tietysti käytiin päiväkahveilla.



Illalla oli taas ruokailun vuoro. Meidän piti mennä espanjalaiseen paikkaan, mutta siellä eräs herrahenkilö puhalteli paksulla sikarillaan aikamoisia savupilviä, joten vaihdoimme sen italialaiseen. Valinta oli oikein onnistunut. Palvelu oli hyvää ja meillä oli todella hauskaa.

Sunnuntaiaamuna meillä oli aikainen herätys, koska juna Suomeen lähti jo klo 7.17. Jotenkin kuvittelin, että sunnuntaina puoli seitsemältä aamulla olisi suurkaupungissakin vähän rauhallisempaa. Mutta katin villat, kun astuimme sisäpihalta kadulle, siellä oli täysi rähinä päällä. Onneksi kuitenkin metrossa oli sen verran tilaa, että saimme istumapaikat.

Metron portaat eivät ole tarkoitettu liukuporraskammoisille:



Kun juna lähti kotiinpäin Suomen asemalta, tuli hiukan surullinen olo. Tämä on varmasti viimeinen kerta pitkään aikaan, kun tulen ko. kaupungissa käymään. J tulee kotiin parin viikon päästä ja ensi vuodeksi hän lähtee taas Manchesteriin. Pietari on minun silmissäni parantanut otettaan jo parissa vuodessa. Nykyään siellä jo hymyillään ja ollaan ystävällisiä. Tietysti venäjän opiskelunikin on avannut lisää mahdollisuuksia ja vaikka ei osaa sanoa muuta kuin здравствуйте (zdrávstvujte), se antaa jo kuvan yrittämisestä. Ja edelleen taitaa pitää paikkansa: ’Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan’.

Kun palvelusta puhutaan, yksi pieni lankakauppa oli ihan huippu. Venäjäni ei riittänyt eikä siellä osattu mitään muuta kieltä, mutta pari kerää sain ostettua. Ei siellä sen halvempaa ollut kuin Suomessakaan, mutta ihan periaatteesta piti ostaa. Kaupan erikoisuus oli tiskillä makoillut 19-vuotias kissa, joka oli ollut kaupassa 18 vuotta. Sitä ei saanut silittää eikä kuvata. Mutta söpö se oli.



Eräässä kirjakaupassa ystäväni selaili ideoita kotiin –lehteä. Siinä oli kaikille neuloville niin loistava idea, että se piti kuvata tännekin:



Nyt vaan kaikki somistamaan kukkaruukkuja.

Lahden asemalla sunnuntaina puolen päivän aikaan palasimme todellisuuteen. Viisi henkilöä ei saa taksia millään; viimeksi meitä oli vain 4, mutta silloin selityksenä olivat matkatavarat. Onneksi M:n kaverin poikaystävällä oli auto käytössä. M, kaverinsa ja osa matkatavaroista menivät hänen kyydissään. Me muut suosimme bussia. Mutta kotiin kuitenkin päästiin.